Cherry Bomb: Elämäni koirat Iida..

No aloitetaanpas sitten kertominen elämäni koirista. Mietin kestä aloittaisin. Jessestä joka oli minulle ensimmäinen koira, vai ihan ensimmäisestä omasta koirastani jonka sain 15- vuotiaana joka oli myös ensimmäinen chihuahuani. Omituista muuten ajatella että mun elämässä on pyörinyt chihuja jo 17 vuotta... Aika kuluu nopeasti ja hassua ajatella että jo ylipuolet mun elämästäni olen tallustellut chihuahua vierelläni...

Joka tapauksessa päätin nyt kummiskin aloittaa tämän esittelyn niistä koirista jotka ovat elämässäni mukana tällä hetkellä. Enkeli koiristani kirjoitan sitten myöhemmin, vaikka Gizmosta joka on yksi kasvateistani ja myös Myyn ja Tiuhtin veli voi halutessaan käydä lukemassa täältä..

Aloitan Iidasta joka on ensimmäinen tyttö chihuahuani. Sain Iidan 2003. Muistan kun odotin neidin saapumista vanhempieni luona mihin olimme sopineet Pähkinä Kallisen kanssa treffit. Ulkona oli tajuton myrsky ja mietiskelin pääseekö Iida ja Pähkinä hyvin perille. Jonkin ajan kuluttua tienlaitaan ajoikin pakettiauto mistä Pähkinä ja pieni kuljetuskoppa ilmestyivätkin. Iida oli heti kopasta päästyään iloinen ilmestys, häntä heilui koko ajan vaikka meidän muut koirat vähän murisikin sille. Iida ei pienistä murinoista välittänyt vaan jatkoi innoissaan paikkojen tutkimista. Iida oli jo 7 kuukauden kun sain sen. Jännitin kovasti kuinka se kotiutuu mun kaksioon, ja itkeekö kovasti ikäväänsä, mutta ei Iida ei itkenyt yhtään. Vaan oli iloinen pieni naisenalku.

Iida on ollut kovin iloinen chihu ja oli kovin kiintynyt muihin koiriin nuorempana. Nykyään asia on pikkusen toisin, taitaa tuo vanhuus tehdä meistä pikkusen kärttysiä.. :) Iida kyllä pitää pienistä koirista, mutta jos tupataan liian lähelle murisee se semmosta hauskan kuulosta vanhan koiran murinaa. Iida pitää eniten ruuasta, nukkumisesta ja kesäisin takapihalla istumisesta aidan edessä. Siinä täytyy odotella josko naapurin kissa pysähtyis hetkeksi aikaa vaihtaan kuulumiset. Iida siis pitää kissoista, vaikka ei kissojen kanssa pahemmin ole ollut tekemisissä. Iida on kiltti mutta myös ei kiltti. Iida ei pidä: isoista koirista, joistakin ihmisistä, ( yleensä miehet ) lapsista, peseytymisestä, huutamisesta, liiasta riehumisesta.. joitakin mainitakseni. Nyt kun ikää on tullut Iidalla on todettu sydänvika mihin se saa lääkkeitä päivittäin. Yritän myös kovasti saada sitä laihtumaan mut se onkin helpommin sanottu kun tehty. En ymmärrä kuinka se vaan pysyy pyöreenä vaikka annan sille oikean määrän laihdutusruokaa. Silti se vaan pysyy pullukkana. Iida on nyt 10 -vuotias. Terveys on alkanut reistaileen ja on päiviä jolloin se on vielä väsyneempi kun normaalisti. Iidalla on myös aikas paha kaihi ja se onkin kohta sokea toisesta silmästään. Onneksi toinen on pikkuisen parempi vaikka siinäkin on kaihia. Mutta onneksi vielä näkee eteensä jonkin verran. Ja sittenkin kun ei näe sen pitäisi kuulemma pärjätä ihan hyvin. Tässä lähellä asuukin täysin sokea koira mitä ei siitä heti uskoisi. On sen verran eläväinen tapaus ettei sokeus näytä sitä lannistaneen. Aamut on joskus Iidalla hitaita. Luulen että niinä aamuina niveliä kolottaa ja on mukava vaan kääntää kylkeä pesässä kun nousta ylös. On ihanaa kuunnella kun se kuorsaa ja päästelee semmosia hauskoja ääniä mitä se on aina päästänyt. Toivon vaan että ne äänet on läsnä vielä monta vuotta tästä eteenpäin.. Ei tullut ihan niin hyvää postausta kun toivoin, mutta toivottavasti opitte tuntemaan Iidaa pikkusen enemmän. :)

Yksi asia vielä Iida on porukan patriarkka. Tytöt kunnioittaa sitä ja moni vieraskin koira. Äitini, veljeni ja siskonikin koirat arvostavat sitä suuresti ja eikä Iidan tarvitse kun vähän murahtaa tottelee toiset koirat heti sen tahtoa. Se tykkää paljon olla omissa oloissaan ja seurata toisten menoa. Innostuu se itsekkin välillä hetkeksi mukaan. Mutta tahti ei ole enää sitä mitä ennen. Iida on tän porukan rauhottava tekijä ja mietinkin kuinka selviämme kun hänestä aika jättää. Kuka tulee minua lohduttamaan kun itken. Sillä Iida on aina tehnyt sen. Kun se kuullee minun itkevän rientää se heti luokseni ja painaa viisaan vanhan päänsä mun poskea vasten ja nuolee kyyneleet pois, ja lähtee vasta sitten kun huomaa että paha-oloni on ohitte. Voiko parempaa ystävää olla?