Surua...

Tämä vuosi on tähän asti ollut kovin vaikea. On ollut paljon surua ja murheita. Onneksi on ollut muutama ilon hetkikin, mutta ne ovat olleet kovin vähäisiä. Oma terveyteni on edelleen kovin huono. Vieläkään ei ole selvinnyt mikä minulla on, mutta kovasti etsitään syytä, ja toivotaan että vielä jonakin päivänä saataisiin vastauksia. Sillä välin otetaan kokeita ja mietitään että mitä seuraavaksi. Onneksi näyttäisi että olen saanut hyvän lääkärin, joka oikeasti haluaa selvittää mikä on eikä lähetä minua kotiin, ja pyydä katsomaan josko viikon kahden päästä olo olisikin jo parempi. Niitäkin on ollut, valitettavan monta...

Perhettämme kohtasi myös suuri suru, kun yllättäen menetimme yhden koiristamme. Vanhempieni koira joka on myös minun koirien Tinyn, Tjorvenin, Myrtin ja Willown isä. Sairastui yllättäen ja eikä sitten enää jaksanut olla luonamme. Ikävä on edelleen läsnä ja kun pysähdyn ajattelemaan Pedroa, ei kyyneliltä voi välttyä. Eikä suru poistu kun ajan kanssa. On tosin aina vaikeampaa hyväksyä lähtöä kun on vielä vuosia hyvin jäljellä. Onhan se vaikeaa myös kun ikä painaa, mutta jotenkin sen on pystynyt hyväksymään paremmin kun näitä yllättäviä poistumisiä... Lemmikin poistuminen on kyllä raskasta...

Yksi viimeisitä kuvista Pedrosta. Seuraavana päivänä ei Pedroa enää ollut...

Voi rakas ikävä on suuri...